Laos, Lungit Aasialaiset Ovat Soossissa

Saavuimme Savannekhetiin Huesta noin puolen vuorokauden bussimatkan jälkeen ja suuntasimmekin heti aluksi Mekongin rantaan tuijottamaan auringonlaskua. Auringonlasku oli hieno, ja kulttuuritekona kannustankin itse kutakin käymään katsomassa sen itse, enkä pistä siitä kuvaa tähän ollenkaan.

Savannekhet oli melkoinen maalaiskylä. Pääelinkeinoa en oikein onnistunut bongaamaan, ihmisten ollessa pääosin köyhiä. Majatalojen huonevuokrat olivat kuitenkin sitä luokkaa, että rajaa ylittävien massipäälliköiden unentarpeella saattoi elää varsin hyvin.

Pelipaikalla vietimme saapumisillan ja suunnitelmissa oli viettää vielä ainakin yksi täysi päivä. Kävimme tarkastamassa paikallista munkkiluostarit, ja edellisestä postauksesta tutut oharityttäret (jotka tapasin taas Saigonissa) ottivat kuvia ja haastattelivat ihmisiä toisen niistä lopputyöhön. Itsehän chillailin taka-alalla, ja tarkkailin tarkkailijaa.

Laolainen temppelilohikäärme on paljon katu-uskottavampi kuin thai-veljensä

Muihin alueellisiin expeditioihin kuului mm. visiitti dinosaurusmuseoon. Hinta taisi olla yleiseen hintatasoon suhteutettuna melko pöyristyttävä, ja itse tila oli sellainen 20m^2 huone, jossa oli muovireplikoita luista ja kuvatekstit. Kuvatekstit luonnollisesti ranskaksi. En hirveästi ottanut opikseni. Tämän jälkeen suuntasimme kämpille aikeissa hakea kamamme hieman etukäteen ja suunnata kohti Vientianea. Matkalla kuitenkin paikalliset petanki-sedät pyysivät meidät bissettelemään ja katsomaan peliä. Juomisessa tyyli oli sama kuin Vietnamissa, ykkösellä tai ei ollenkaan. Ja jätkät oli petankissa kovia, ihan älyttömän kovia. Jostain kentän toisesta laidasta poistettiin pari pelipalloa kerralla, bisse toisessa kädessä.

Reino, petankipallojen kuningas. Vasemmalla muikea minä.

Bussikyyti Vientianeen kesti noin 11h. Paikallisena spesialiteettina oli bussin käytävä täynnä riisisäkkejä, joten niiden yli joutui kävelemään selkä kyyryssä, ettei pää osunut kattoon. Hyvänä puolena niiden päällä pystyi lepuuttamaan jalkojaan ja nukkumaan melko lokoisasti. Tai olisi voinut, ellei joku erittäin flegmaattinen laolainen olisi torkahdellut siinä käytävän toisella puolella ja käyttänyt puolta ajastaan unimaailmassa allekirjoittaneen potkimiseen.

Vientianeen saavuimme joskus kuuden jälkeen. Missään hostellissa ei oikein ollut tilaa, joten suuntasimme Scandinavian Bakeryyn aamupalalle. Seuraavina päivinä emme oikein tehneet mitään. Jossain kohtaa tytöt lähtivät ja Pekka tuli ns. vaihtomiehityksenä tilalle. Syötiin hyvin, uuveena juotiin hyvin, käytiin hieronnoissa ja kerran jopa salillakin (salireenin jälkeen tunnin hieronnan sai dollarin lisämaksulla). Kaiken kaikkiaan varsin letkeä kaupunki eläkeläisille tai muuten vain elämän hektisyyteen kyllästyneille. Ja aina kun illalla käveli kadulla saattoi olla varma, että useampi Tuk-Tuk-kuski tuli pushaamaan jonkinlaista jatsitupakkaa "Hei mistaa. Tuktuk? Nou tuktuk? *pssst* Maybe some smoke, mistaa?"

Vientiane, pieni mutta nätti kaupunki

Rauhattomuus kuitenkin velloi kummassakin ja päätimme tehdä yhden illan ja kokonaisen päivän excun Vang Viengiin, tuohon hippein pyhäkköön. Vang Viengissä oli ties minkälaista aktiviteettia kalliokiipeilystä tubeiluun (ihan törkeillä hinnoilla). Ja sienipäisiä arabeja. Kadut olivat täynnä Frendien eri tuotantokausia pyörittäviä ravintoloita, joissa ihmiset kuulemma sitten tilailevat mitä ihmeellisimpiä tajunnanräjäyttäviä eineksiä. Tämähän piti tutkivan journalismin merkeissä tarkistaa.

Kahden kaljan ja kolmen Frendien episodin jälkeen (ne missä Rachel vokottelee Joshuaa) olimme kohtuu varmoja, että porukka oikeasti tuli vaan Vang Viengiin katsomaan Frendejä ja juomaan olutta. Kukaan ei tilannut mitään ja ne täysin pihalla olevat kaverit kävelivät näistä frendibaareista ohi. Löysimme myös jonkun "uskomattoman bilemestan" jossa elämän ehtoopuolella ollut dj pyöritti levyiltään Lambadaa iältään 20-60 vuotiaalle yleisölle. Joka tapauksessa tunsin oloni liian vanhaksi.

Vang Vieng. Niin ikään nätti paikka ilman tunnetilojen kohottajiakin.

Vang Viengin jälkeen lepuuttelimme vielä päivän verran Vientianessa ja suuntasimme eri reittejä kohti Bangkokia. Itse suoralla lennolla, ja Pekka lennolla rajan toiselta puolelta. Oma lentoni oli maksanut aivan kipeästi, eikä riemuni ratkeaminen ollut kaukana kun kuulin lentokentällä joutuvani maksamaan vielä lentokenttäveronkin. Kaiken lisäksi minulle kerrottiin, kuinka pitäisi mennä rikkomaan rahaa pankkiin, sillä juuri nyt ei ollut vaihtorahaa. Olin ilmeisesti hieman raivoissani olevan näköinen, sillä lentokenttäemon vierelle ilmestyi vielä muutama turvamieskin.

Bangkokiin palaaminen sujuikin ilman mitään ihmeellisempiä häröilyjä, ja pääsin kotoisan kovaan sänkyyni koisaamaan.